Päivä 3 – Minun vanhempani
En välittäis puhua heistä. Asun äidin ja isäpuoleni luona, käyn iskällä tosi harvoin. Keskimäärin kerran kolmessa kuussa, ehkä harvemmin, joskus useammin. Äiti ei käy töissä, iskä ei muuta teekkään. Äiti haukkuu mua kaikesta suoraan päin naamaa, iskä taas haukkuu mua äidille, mut esittää mulle jotain ihanaa unelmaisää. Voisin jatkaa niiden haukkumist täs ikusiesti, mut tää on kuitenki julkinen blogi, niin ehkä jätän tän asian sikseen.
_________
Oon syvästi rakastunut Fred Kruegeriin. ,_, Nightmare On Elm Street (2010) on vaan niin loistava. Satuttaa se ajatus, et Freddy on vaan elokuvahahmo. No, kirjoitin siitä oneshotin – tosi lyhyen sellaisen, Freddyn näkökulmasta – ja töhersin jonkun shaiban kuvan.
– – – – – – – – –
”Muistatko?” kysyin ja kävelin kohti maassa pelon- ja kauhunsekaisena kiljuvaa tyttöä. Raapustin veitsisormillani ikkunoiden kaltereita. Ne pitivät korviasärkevän äänen. Sellaisen, jonka mikä tahansa elävä olento päästää, kun sitä teurastetaan.
”Mitä sinä tahdot?” tyttö kysyi itkien. Piilouduin hattuni alle hymyilemään ja kyykistyin aivan hänen eteensä. Hän oli saavuttanut sen julmetusti kirotun pisteen, jota umpikujaksi kutsuttiin. Se oli se piste, joka sai kauhuelokuvat niin ahdistaviksi. Mutta tämä ei ole elokuva, tämä on uni. Todentuntuinen uni, todellinen uni. Kuumuuttaan hohtava rautaputki oli aivan tytön takana. Hieman pimeämmässä se olisi varmasti loistanut kauniin punaisena, ikään kuin tulen värisenä.
”Leikkiä”, minä vastasin hänen kysymykseensä. Tyttö katsoi minua hetken katuvin silmin. Miksi hän kertoi totuuden? Miksi hän tahtoi mielummin kuolla totuudessa, kuin elää valheessa? Ennen kuin hän huomasikaan veitsisormeni raatelivat hänen käsivarttaan, joka värjääntyi kauniin verenpunaiseksi niin äkkiä, ettei siitä ehtinyt nauttia riittävästi. ”Hippa.”
Tyttö nousi ja lähti juosten karkuun pidellen kättään. Tyynesti kävelin hänen perässään. Tämä oli minun uneni, minun maailmani. Ei hän pääsisi karkuun, vaikka juoksisi miten kauan, saatika miten kauas. Vain herääminen pelastaisi hänet. Mutta voisiko hän herätä valvottuaan niin kauan? En usko. ”Alice, sinä vuodat verta”, sanoin. Tyttö katsoi käsivarttaan. Kauniin vaaleansinisen mekon oikeanpuolinen olkain oli tuhriintunut vereen. Ja se levisi yhä enemmän sillä hienosti kuvioidulla silkkikankaalla.
Alice kiljui samalla, kun kompastui. Hän ei kyennyt nousemaan ylös. Ei enää. Hetki sitten hän olisi vielä kyennyt. Hetki sitten, kun oli vielä hereillä. ”Nyt sinä olet minun huo*ani”, virnuilin. Nappasin Alicen käsivarsilleni ja raahasin takaisin sen tulikuuman rautaputken luokse. Hän katsoi minua hellyttävän anovasti, mutta pian se vaihtui rimpuiluun. Mutta kuolemanväsyneen teinitytön voimat eivät riittäneet minua vastaan. Painoin hänet sitä tulikuumaa putkea vasten. Karjaisu ja toinenkin kävi. Hän lysähti maahan. Sen mekon selkäpuoli oli palanut poroksi ja siitä minä lävistin veitseni. Alice kerjäsi totuutta ja sitä hän myös sai.
