Tänään mä oon syönyt mandariinin, ruisleivän kinkulla ja voilla ja sit palan suklaata. Enkä oo vissii juonu mitää.
________
PARIISIN SUSI
Prologi
Delilah Belrosen ollessa vasta vauvaiässä köyhää ranskalaisperhettä kohtasi kriisi. Oli tullut huono sato, eikä ollut ruokaa, saatika rahaa koko perheen syötäväksi. Delilahin isä juoksi eteisestä hirvikiväärin ja uhkasi ampua vastasyntyneen vauvan, kunnes hänen äitinsä kaappasi vauvan syliinsä ja juoksi metsään. Hyvästit olivat haikeat ja Delilahin äidillä oli ikuisesti kivi sydämellään, kun hän joutui jättämään tyttärensä metsään susien armoille. Hän heitti punaisen kaapunsa Delilahin päälle tuulen ja kylmän varalta. Delilahin vierelle hän asetti puukon. Belrosen suvun perinteen mukaan puukko asetetaan kuolleiden hauta-arkkuun, jotta osaisi puolustautua paholaisilta, mutta joillekkin sudet ovat paholaisia.
Kolmetoista vuotta myöhemmin – Kertojana Delilah.
”Rakas Jumala. Siunaa äitiä ja isää. He eivät ole tehneet mitään väärää, vaikka jotkut niin luulevatkin. Äiti ja isä ovat joutuneet kokemaan kovia, heitä jopa uhataan tiettyinä aikoin aseilla ja silloin minua pelottaa. He ovat ruokkineet minut ja rakastaneet minua. Mikseivät ihmiset hyväksy heitä sellaisina, kuin he ovat? Toivoisin, että joskus asiat muuttuisivat paremmaksi, joskus. Aamen.” Niin, äidillä ja isällä minätyttö tarkoitin susia. En osannut ikinä kuvitella, että minulla olisi ihmisäiti- ja isä, ajatuskin tuntuu mahdottomalta.
Sudet ovat olleet minulle perhe, eivätkä tappajia. Olen sudenmetsästyskausina erityisen peloissani, hyvin, hyvin peloissani. Joka hetki saan pelätä, milloin emoni tai isäni ammutaan. He ovat myös kiltisti puolustaneet minua muilta susilta, etenkin isä, joka on valehtelematta koko lauman komein ja vahvin susi, oikea alfayksilö! Toivoisin, että voisin puolustaa itse itseäni, mutta joka hetki ottaessani puukon esille, isä suuttuu hirmuisesti ja huitaisee minua terävillä kynsillään. Se tekee hurjan kipeää. Mutta hän ei tarkoita pahaa, tunnen sen syvällä sisimmässäni. Sudet eivät ole tappajia, ainakaan kaikki yksilöt. Minä tiedän sen.
Olen saanut hyvin ja turvallisesti nukuttua luolassa, vauvaikäisenä imin emoni maitoa, nykyään teen rosvopaistia isän löytämistä ruuista. En oikeastaan pelkää muita susia paljoaakaan, paitsi niitä, jotka ovat laakson toisella puolen. Olen kuullut niistä kauheita tarinoita. Kuinka ne tappavat heikompansa säälimättä.
Talsin kohti kylän keskustaa. Herätän punaisine kaapuineni susien keskellä aika paljon huomiota. Ne, jotka eivät minua tunne, saattavat jopa hyökätä kimppuunikin. Tosin he perääntyvät nopeasti, kun näkevät puukon. Vaikka enhän minä osaisi sellaista edes käyttää, eikä siitä liioin olisi vastustakaan suurimmille susille. Mutta silti he säikkyvät sitä, kuin kissa koiraa.
Silloin tällöin alfauros nousee kalliolle ja ilmoittaa Nigra Lupusten tulevan. Se tarkoittaa susia, jotka asuvat laakson toisella puolen. Tällöin isäni hakee minut suojaan luolaan, enkä näin ole ikinä nähnyt Nigra Lupuksia. Kuulemani mukaan se tarkoittaa mustia susia ja musta on kuoleman väri. Tänään kuitenkin aion katsoa kuolemaa pelkäämättä suoraan sen liekehtiviin silmiin.
Otin punomani vyön mukaan. Siinä oli sopiva tasku puukolle. Ajattelin, että ehkä Nigra Lupuksetkin pelkäisivät sitä, joten otin sen mukaan. Onhan siitä huhuttu, että ne eivät pelkää mitään, mutta minä tiedän, että hekin pelkäävät jotain. Otin mukaani myös pienen korin, joka on ollut minulla siitä asti, kun muistan. Lähdin vaivihkaa pois luolalta, jottei kukaan huomaisi minua. Säikähdin hurjasti, kun muistin isän olevan vartiointivuorossa yöllä. En siis voinut mennä kylän läpi, joten oli löydettävä toinen reitti. Lähdin haahuilemaan metsään vailla tietoa, minne olinkaan menossa tai mitä olisi ollut vastassa.
Näin iltaisin metsä on pimeä, lähes sysipimeä ja pelottavakin. Vain latvat pitkistä ja lehdettömistä puista erottuivat sankan sumun keskeltä. Hiljaisuudessa ainoa kuulemani ääni oli oma hengitykseni. En ole varma, kuulenko kohta enää sitäkään. Kävelin raskain askelin eteenpäin, mutta yritin olla hiljaa. Tiedä, vaikka olisin jo laakson toisella puolen.
Sumun hieman hälvennettyä huomasin joen olevan vastassani. ”Hemmetti”, kuiskasin itselleni. Kuinka nyt pääsisin toiselle puolelle? Mietin hetken ja tähyilin ympärille, kunnes onnekseni huomasin, että pari viikkoa sitten ollut myrsky oli kaatanut puun juuri joen ylle. Hyppäsin puunrungon päälle ja tasapainoilin. Kostean ilman takia runko oli hyvin liukas ja meinasin horjahtaa muutaman kerran. Horjuva tyttörukka olisi helppo saalis Nigra Lupuksille, mutta minä olin rohkea, kunnes liukastuin. Tarrasin kädelläni kiinni puunrungosta ja toisella kädellä upotin puukon märkään puuhun. Ja niin minä hinasin itseni takaisin puun päälle. Kävelin nopeasti, mutta varovaisesti toiselle puolelle. ”Tämäkö on laakson toinen puoli?” mietin itselleni.
Laahustin varovaisesti eteenpäin ympäristöäni katsellen. Pysähdyin, kun tunsin kylmät väreet kulkevan selkääni pitkin aina niskaan asti. Tunsin käärmemäisen kielen kutittavan niskaani. ”Tahdon sinun lihasi, tahdon veresi”, kuulin jonkun sanovan. Samassa tunsin viiltävää kipua selässäni. Kokeilin sitä kädelläni. Verta. Otin puukkoni esille varmuuden varalta. ”En pelkää sinua”, sanoin ääni väristen. Vaikka kyllähän minä pelkäsin. Samassa kaikki sumeni.
Heräsin puuhun köytettynä. Puukkoni, se oli poissa. ”Metsästyskausi on alkanut”, kuului ääni metsän uumenista. Sade ropisi maahan ja ilma oli synkkä. Pian puiden välistä pujotteli suuri, mustanruskea susiolento. Sillä oli torahampaat, jolla purisi vaikka luita poikki, sekä terävät kynnet, jolla pilkkoisi vaikka tiiltä. ”Mitä haluat?” kysyin, kuin mikäkin typerys. Tappaahan se peto haluaa. Tappaa viattoman tyttörukan. ”Arvaa”, peto sanoi ja puri ilmaa aivan kasvojeni lähellä. Yritin näyttää rohkealta, mutta yritys taisi epäonnistua. Peto nuuhkaisi ilmaa ja väitti, että haistaa pelon minussa. ”Kukas sinut nyt pelastaa?” hän kysyin. Enkä osannut sanoa vastausta.
Peto silitteli kasvojani terävillä kynsillään. ”Apua!” minä huusin. Potkin, minkä jaloistani lähti, mutta susi taisi vain nauttia pelostani. Hän katsahti räpiköiviin jalkoihini. ”Turhaan potkit”, hän sanoi ja puri jalastani suuren palasen. Kiljaisin kivusta, mutta kipuni ei juurikaan petoa haitannut. Aamu alkoi jo sarastaa ja sadekin oli enää pelkkää tihkua. ”Nähdään illalla, punahilkka”, peto sanoi ja juoksi syvälle metsään. Se typerys oli jättänyt puukkoni aivan puun viereen. Koetin löystää naruja niin, että pääsin kyykistymään hieman.
Hetken taisteltuani sain, kuin sainkin puukkoni. Leikkasin narun katki ja asetin puukon takaisin maahan. Nyt on hyvä hetki leikkiä, leikkiä hengelläni.
Juoksin takaisin joelle, minkä jaloistani kerkesin. ”Minne matka?” kuulin äänen takanani. En välittänyt siitä, juoksin vain. Juoksemiseni oli kuitenkin todella vaivalloista, olihan toinen jalkani purtu lähes poikki. Kipu oli, kuin paholaisen aiheuttama. Ja niinhän se olikin, joillekkin sudet olivat paholaisia. Mutta eivät kuitenkaan minulle.
Ryntäsin liukastellen puunrungon yli aina joen toiselle puolen. Näin metsästäjien leirin. Siellä ne nukkuivat teltoissaan. Tähyilin hetken ympärilleni, kunnes huomasin aselaukun teltan vieressä. ”A-ha!” huusin ja nappasin aseen laukun sisästä. ”Metsästyskausi on alkanut”, sanoin ja ammuin Nigra Lupuksen.
Heitin sudentaljan niskaani, olihan se lämpimämpi, kuin ohut, punainen kaapu. Vaikka verenpunaiseksihan tämäkin muuttui ammuttuani sitä. Asetin aseen varmuudenvuoksi pieneen koriin, jonka löysin myös metsästäjien leiriltä. Otin korin mukaani ja jatkoin matkaa sudentalja niskassani.
Aurinko paistoi jo kirkkaammin, kuin ikinä ennen. Nigra Lupus ja huono ilma ovat nyt poissa – lopullisesti.
En ollut taaskaan varma, minne olin menossa. En ole hyvä suunnistaja, sillä yleensä olen ollut vain omieni leirillä. Ja sinne tulisin palaamaankin, voittajana. Hymyilin vienosti, vaikka pelkäsin isän reaktiota, kun karkasin omin päin. Emonikin on ollut varmaan hirveän, hirveän huolissaan.
Palasin leiriin ja reaktiot olivat ihmetykselliset. Isän suu suorastaan loksahti auki, kuten emonikin. He ryntäsivät luokseni. ”Missä sinä oikein olit?” isä huusi vihaisena ja oli raapaisemillaan minua, kunnes emo esti häntä. ”Katso”, hän tokaisi ja viittoi sudentaljaani päin. ”Nigra Lupus on poissa”, hän totesi. Isän raapaisu vaihtui kyyneliin. ”Sinä..” hän oli sanomassa, mutta jatkoin itse lauseen loppuun. ”Tapoin hänet.”
”Tyttöni on palannut ja tuonut rauhan laaksoon”, kaikui isän riemuisa huuto. Sudet hurrasivat ja kiitoksenosoituksia suorastaan tulvi minulle. Enää kukaan ei kammoksunut punanuttuista ihmistyttöä.
Epilogi.
Ajatus ihmisisästä- ja äidistä ihmetytti yhä, mutta kai sen asian kanssa on vain pakko elää. Sudet ovat kuitenkin nykyään minulle perhe. Mutta silti olen kiitollinen biologisille vanhemmilleni. He loivat – vaikka itse sanonkin – sankarin. Joka ilta rukoilen, että heillä on hyvä elämä. Piti varmaan olla kamala tilanne, että he tekivät hylkäämisestäni ratkaisun. Mutta oloni on kyllä kieltämättä oudokki näiden kaikkien susien keskellä, mutta nyt minut on otettu hyvin vastaan, enkä edes toivoisi olevani missään muualla, kuin oman laumani kanssa.
– – – – – – –
Tost on jo jokunen kuukaus aikaa, ku kirjoitin ton. Löysin sen jostain tietokoneen syövereistä ja aattelin liittää tähän.